Ylen hyvin tuntevana ei yhtään hämmästytä, että siellä sensuroidaan valtapuolueille ikäviä juttuja. Kansanedustajat, puoluevirkailijat ja hallitus pitävät yleisradiota eduskunnan omana butiikkina, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että se on politiikkojen leikkikenttä. Se näkyy siinä, että organisaatioon istutetaan varsinkin johtoportaalle parlamentaarisesti sopivia henkilöitä, siis poliittisia suojatyöläisiä, jotka ovat sopivia, vaan harvemmin päteviä. Sopivia he ovat siksi, että he ymmärtävät poliittiset ”realiteetit” ja luovat ”journalistista linjaa” sen mukaisesti. Erityisen tarkkoja ollaan siitä, ettei televisiosta tule liikaa ”ikävää” journalismia. Jos toimittaja on tehnyt ”liian hyvin” kotiläksynsä, hänet saatetaan hyllyttää televisiosta radioon, jota pidetään vaarattomampana kansanvillitsijävälineenä. Jos hän jatkaa radiossakin ikävän journalismiaan, seurauksena on potkut tai ulossavustus.
Ylessä on sitoutumattomia toimittajia, mutta on vaikeaa tietää ovatko he enemmistönä vai ei. Muut ovat enemmän tai vähemmän oman ryhmänsä tai valtapuolueiden asialla. Perussuomalaisten on ihan turha selittää, ettei heillä olisi omaa edustustaan Ylen sisällä. Jo SMP:llä oli pomoja ja toimittajia, niin on persuillakin. Näiden jäsenkirjatoimittajien tavoitteena ei ole tuottaa mahdollisimman hyvää journalismia, vaan vain ”sopivaa”. Poliittisten johtajien Yle ei ylipäätään kannusteta tekemään parasta työtä, vaan kädenlämmintä käpinää. Jokainen toimittaja voi itse valita tekeekö työnsä hyvin ja ottaa samalla sen riskin, että saa jossain vaiheessa kenkää. Ylen uudistusten yhteydessä pomojen määrä on vain lisääntynyt, vaikka tavoitteena on ollut säästökuuri, joka on toteutettu hankalien toimittajien savustamisena ulos.
Lasketaanpas nykyisestä eduskunnasta, kuinka monta entistä Ylen työntekijää siellä on: Mikko Alatalo (kesk.), Maria Tolppanen (ps.), Silvia Modig (vas.), Jaana Pelkonen (kok.), Pertti Salolainen (kok.) ja Timo Harakka (SDP). Monet vanhemman polven edustajat varmasti muistavat kuinka paljon entisissä kansanedustajissa on entisiä yleläisiä – ja kuinka monesta entisestä poliitikosta on tullut yleläinen. Kaikille Yle ei ole se viimeinen sijoituspaikka, vaan osa poliittisten suojatöiden uraa ministeriöiden, kunnallisvirkojen, Sitran ja muiden sopivien paikkojen ketjussa. Esimerkiksi entinen ministeri Olli-Pekka Heinonen (kok.) kävi kääntymässä Ylen johtajana, sitten siirtyi valtiosihteeriksi ja tänä vuonna opetushallituksen pääjohtajaksi. Kokoomuksen nykyinen eurokansanedustaja Petri Sarvamaa on malliesimerkki puoluetoimittajasta, joka veti kotiinpäin jo Ylessä, poliittisia vastustajia perusteettomasti ”hyvän journalismin periaattein” mollaten. Hänen vaimonsa Sari Helin sössöttelee Ylessä samaan tyylin kuin ääliöpalvelun kruunamaton kuningatar Marja Hintikka.
Kuten professori Anu Koivunenkin on todennut, Suomessa ei näytetä ymmärtävän kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista mitään. Telekommunikaatioyhtiöt tai niiden entiset johtajat tekevät viestintäpolitiikkaa, mikä näkyy digihypenä ja Ylegatenä, jossa paljastuu kansallisen viestintäyhtiön kekkosslovialainen meininki. Yleisradio Oy:n hallintoneuvoston jäsenen Arto Satoseen (kok.) vetämä Ylen julkisen palvelun linjaa etsineen ns. Satosen toimikunnan paperin sisältö osoittaa sen, miten pihalla poliitikot ovat julkisesta palvelusta ja kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista. Työryhmä kuuli ”asiantuntijoina” Ylen johtoa, telekommunikaatiofirmoja, viestintäkonsultteja, lobbausjärjestöjä ja kaupallisen median johtajia. Yleä kehotetaan tekemään yhteistyötä kaupallisten toimijoiden kanssa ja ostamaan ohjelmia enemmän ulkopuolelta. Kuten on jo nähty, ainoa asia johon Yle todella satsaa, on kaikenlainen korruptio- ja dopingurheilu. TV2 on tyypillisesti ollut kepulaisten oma hiihto- ja maalaiskomediakanava. Liekö sekään sattumaa, että Satosen työryhmän vetäjä on toiminut myös urheilutoimittajana.
Ylen uudistuksen esittelyasiakirjoissa ei puhuttu mitään sisällöistä eikä julkisesta palvelusta. Koko esitys oli kaupallisen mediatoiminnan tarinaa katsojaosuuksista, -segmenteistä ja asiakkaista. Kuka kertoisi Ylen johdolle, hallitukselle ja hallintoneuvostolle, mikä on julkinen palvelu? Se ei merkitse mahdollisimman suurta katsojajoukkoa yhdelle ohjelmalle tai kanavalle, vaan monipuolista ohjelmaa erilaisille ryhmille, eikä sitä keskinkertaista kaupallisen mediahöttöä, jota jo esimerkiksi TV2 on täynnä.
Esimerkiksi Ruotsissa Ylegaten tyyppinen pääministerin oma julkinen palvelu -systeemi olisi aiheuttanut henkilökunnan ulosmarssin sekä ammattiyhdistysliikkeen ja kansalaisten vaatimuksen päätoimittajan ja pääministerin erosta. Erot olisivat myös toteutuneet, koska Ruotsin kaltaisessa maassa kuunnellaan kansalaisia ja pidetään tärkeä kansalaisten luottamusta instituutioihin. Lisäksi Ruotsissa journalismin riippumattomuus on oikeasti tärkeä asia, toisin kuin täällä Kekkosslovakiassa.
Kaikista parhaiten suhtautuminen kansalaisten viestinnällisiin oikeuksiin selviää siitä, ettei Suomessa ole laillistettu ei-kaupallista kansalaismediaa eli yhteisömediaa, toisin kuin muissa Pohjoismaissa. Yleisradiossa sekä liikenne- ja viestintäministeriössä yhteisömediaan on suhtauduttu äärimmäisen kielteisesti. Toisin ovat asiat Isossa-Britanniassa, jossa BBC tekee yhteistyötä paikallisesti yhteisöradioiden kanssa.
* * *
Yleisradio pitäisi saada irti poliitikkojen liekanarusta kansalaisten omaksi julkiseksi palveluksi. Kerätään veroluontoinen mediamaksu valtion mediarahastoon, josta rahoitetaan Ylen lisäksi myös ei-kaupallista kansalaismediaa eli yhteisömediaa, niin kuin tehdään jo esimerkiksi Alankomaissa ja Tanskassa. Yhteisömedia pitää hyväksyä kolmannen sektorin julkiseksi palveluksi, niin kuin Isossa-Britanniassa, jossa BBC tekee yhteistyötä yhteisöradioiden kanssa. Yhteisömedialle ( radio & TV) riittää kansalaistoimintana noin miljoonan siivu mediarahaston varoista.
Yle Oy:stä tehdään siinä mielessä julkinen yhtiö, että julkisuuslaki koskee sitä. Maksajat saavat vihdoinkin tietää, mikä Ylessä maksaa. Ylen hallintoneuvoston ja mediarahaston johtokunnan äänestävät kansalaiset suoraan eduskuntavaalien yhteydessä, eivätkä sinne kelpaa kansanedustajat eivätkä kuntien tai maakuntien luottamushenkilöt, eivätkä tietenkään isojen mediatalojen edustajat.
Vaaleilla valitun hallintoneuvoston lisäksi Ylelle valitaan kansalaisraati, jossa on viestintä-, media-, yhteiskunta- ja demokratia-alan tutkijoita ja ns. tavallisia kansalaisia mahdollisimman edustavasti ympäri Suomea. Raatiin voi ilmoittautua halukkaaksi ja sen valitsee hallintoneuvosto kahden vuoden kaudeksi kerrallaan. Raadin tehtävänä on pohtia ohjelmiston julkisen palvelun luonnetta.
TV 2 voidaan lakkauttaa ja samoin kuin pääosin urheilulähetykset, jotka ovat kaupallisten kanavien perussisältöä. Mahdollisesti vapautuva A-kanavanipun kanava tulee varata ei-kaupallisen kansalaismedian, valtakunnallisen yhteisötelevision tarpeisiin, niin kuin esimerkiks iNorjassa. Opetusministeriö hallinnoisi kanavaa aluksi ja sitten myöhemmin yhteisöjen oma organisaatio. Pohjanmaalla toimii 20 lähitelevisiota ja netissä enemmänkin. Anvia jo lähettää paikallisesti digitaalisessa kaapeliverkossa pohjalaisten lähitelevisioiden ohjelmaa. Lisää radioita ja televisioita tulee, kun yhteisömedia tunnustetaan.
* * *
Yhteisömedian laillistamisesta ja oikeasti julkisen palvelun Ylestä voidaan vain haaveilla, sillä tässä näennäisdemokratian ja kvasisananvapauden maassa tärkeintä on hyvä veli -verkostojen puuhastelu, eivät kansalaisten demokraattiset, viestinnälliset tai kansalaisoikeudet.
Valitettavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti