Suomi, sananvapaus ja yhteisömedia

Kuten tunnettua Suomen liikenne- ja viestintäministeriön mukaan viestintä on vain teknologiaa ja liiketoimintaa. Viimeksi asia vahvistettiin kaikkien alojen asiantuntijan, ex-pääministeri Esko Aho (kesk.) ministeriölle laatimassa digiliikenne & viestintä -raportissa jossa telekommunikaatio merkitsee viestintää ja henkilöautoilu liikennettä.

Muualla maailmassa, Pohjoismaissa ja kansainvälisissä järjestöissä, kuten Unescossa, Euroopan neuvostossa ja Euroopan unionissa arvostetaan ei-kaupallista kansalaismediaa monimuotoisuuden, moniarvoisuuden ja sananvapauden edistäjänä. Siksi yhteisömediaa halutaan tukea sekä kehittyvissä maissa että länsimaissa.

Euroopan parlamentti on päätöslauselmassaan ”Kansalaismedia Euroopassa” (2008/2011(INI)) tukenut viestinnän monimuotoisuuden kehittämistä. Päätöslauselmassa todetaan, ”että markkinoihin ja teknologiaan liittyvä kehitys voi sääntelemättömänä johtaa kaupallisten tiedotusvälineiden alalla vaarallisiin keskittymiin ja vaarantaa moniarvoisuuden, demokratian ja kulttuurisen monimuotoisuuden”. Parlamentti ”pyytää komissiota ja jäsenvaltioita takaamaan tiedotusvälineiden moniarvoisuuden ja varmistamaan, että tiedotusvälineet säilyvät kaikissa jäsenmaissa vapaina ja monimuotoisina”.

”Euroopan parlamentti huomauttaa, että kansalaismedian pitää olla laadukasta voidakseen hyödyntää mahdollisuutensa ja korostaa, että ilman asianmukaista rahoitusta hyvä laatu ei ole mahdollinen; huomauttaa, että kansalaismedian taloudelliset varat vaihtelevat paljon mutta ovat yleensä melko niukat ja myöntää, että lisärahoitus ja digitaaliset mukautukset voisivat antaa kansalaismedialle mahdollisuuden laajentaa informaatioprofiiliaan ja tarjota uusia, elintärkeitä palveluja, jotka tuovat lisäarvoa nykyisiin analogisiin tuotteisiin;

Parlamentti huomauttaa, että sektorilta puuttuu tarvittava tuki, jotta se voisi tehdä erityisponnisteluja edustuksensa parantamiseksi ja ollakseen yhteydessä Euroopan unioniin ja kansallisiin päättäjiin.

Parlamentti kannustaa jäsenvaltioita tunnustamaan oikeudellisesti kansalaismedian erillisenä ryhmänä kaupallisten ja julkisten tiedotusvälineiden rinnalla siellä, missä tämä tunnus yhä puuttuu.

Parlamentti pyytää jäsenvaltioilta aktiivisempaa tukea kansalaismedialle tiedotusvälineiden moniarvoisuuden varmistamiseksi.”

Suomessa ei etene edes yhteisöradioiden laillistaminen, vaikka EU on kehottanut jäsenmaitaan tunnustamaan yhteisömedian ja mahdollisuuksien mukaan tukemaan alaa. Asiaa on kyllä liikenne- ja viestintäministeriössä pohdittu ja ilmeisesti huonoksi ideaksi havaittu. Viestintäyhteisöjen toimintatuki, jota oli pääasiassa jaettu sosiaalialan suurille järjestöille ja pikkusummia joillekin yhteisömedioille – lakkautettiin kokonaan vuonna 2015. Ministeriön hallussa on englanninkielinen asiakirja, jossa on esitelty kuuden valtion – mm. Kanadan, Irlannin ja Etelä-Afrikan medialakien yhteisömedian määrittelyt. Ministeriöllä on kaikki tiedot voidakseen edistää yhteisömedian laillistamista, mutta sillä näyttää olevan aktiivinen halu estää yhteisömedian tunnustaminen Suomessa.

Ei-kaupallinen kansalaismedia, yhteisömedia, näyttää olevan suomalaisen viestintäpolitiikan ongelmatapaus. Poliitikot ja virkamiehet haluavat mieluummin kansalaisten synnyttävän villejä valemedioita ja vihasivustoja kuin tekevät journalistin ohjeisiin pohjautuvaa kriittistä kansalaisjournalismia. Niin paljon johtavat poliitikot, virkamiehet ja valtamedian mahtimiehet ja -naisen pelkäävät oikeaa ruohonjuuritason riippumatonta journalismia, että media-ala vaietaan kuoliaaksi ja estetään sen toimintaedellytykset.

Yhteisömedian laillistaminen lainsäädännössä on olennaista alan tunnettavuuden kannalta, ja siksi että tuolloin voidaan ratkaista alan erityisongelmat, kuten rahoitus esimerkiksi jatkuvan rahankeräysluvan, yhteisörahoituksen tai tilaajamaksujen avulla. Samalla voidaan mainososuus rajoittaa ja tunnustaa yhteisömedia kansalaistoiminnaksi, jota julkinen valta voi tukea. Tällä hetkellä, kun yhteisöradiot toimivat joko tilapäisten radiolupien tai kaupallisten lupien turvin, niitä pidetään vain epäonnistuneina kaupallisina paikallisradioina, vaikka yhteisömedia on oma medialajinsa kaupallisen median ja julkisen palvelu välillä.

Kun yhteisömediaa tunnusteta, se pysyy suurelle yleisölle tuntemattomana, jolloin alan kehittäminen on vaikeaa. Yhdysvalloissakin, jossa yhteisömedia on yleistä ja saa toimintavaransa pääasiassa kansalaisten lahjoituksista, ei-kaupallinen kansalaismedia on laillistettu ja sitä voidaan tukea julkisin varoin. Suomessa on mahdotonta edes pyrkiä luomaan Yhdysvaltain tapaista kansalaisten varoin tuettu yhteisömediaa, koska lainsäädäntö ei salli jatkuvaa rahankeräystä mediatoimintaan. 

 

Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yhteisömediaa pidetään ruohonjuuritason julkisena palveluna, jonka kanssa yleisradioyhtiö BBC tekee yhteistyötä. Suomessa sen sijaan tuetaan ja halutaan tukea kaupallista mediaa, samaan aikaan kun Yleisradiosta on tullut kaupallisen median logiikkaa noudattava ääliöpalvelu, josta saa hakemalla hakea julkista palvelua.

Suomen sanan- ja mediavapauden taso on samaa luokkaa kuin Ugandassa, jossa yhteisöradiot toimivat yksinvaltaisesti hallitsevan presidentti Musewenin uhan alla muutaman kaupallisen luvan turvin. Yhteisömedian laillistamisen estäminen Suomessa kertoo vakavasta demokratiavajeesta, kansalaisten viestinnällisten oikeuksien ja sananvapauden kaventamisesta. Se edustaa paljon suurempaa viestintäongelmaa kuin Ylen sipilägate.

Luettavaa:

http://www.muuttoliikkeessa.fi/maureen-karichu-yhteisomedia-integraation-valineena/

http://www.radiorobinhood.fi/audio/yhteisomedia-ajaa-vahemmistojen-asiaa

http://nomerta.net/YhteisomediakirjaNermes2013NomertaSelailukappale.pdf

Yle – poliitikkojen leikkikenttä

Ylen hyvin tuntevana ei yhtään hämmästytä, että siellä sensuroidaan valtapuolueille ikäviä juttuja. Kansanedustajat, puoluevirkailijat ja hallitus pitävät yleisradiota eduskunnan omana butiikkina, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että se on politiikkojen leikkikenttä. Se näkyy siinä, että organisaatioon istutetaan varsinkin johtoportaalle parlamentaarisesti sopivia henkilöitä, siis poliittisia suojatyöläisiä, jotka ovat sopivia, vaan harvemmin päteviä. Sopivia he ovat siksi, että he ymmärtävät poliittiset ”realiteetit” ja luovat ”journalistista linjaa” sen mukaisesti. Erityisen tarkkoja ollaan siitä, ettei televisiosta tule liikaa ”ikävää” journalismia. Jos toimittaja on tehnyt ”liian hyvin” kotiläksynsä, hänet saatetaan hyllyttää televisiosta radioon, jota pidetään vaarattomampana kansanvillitsijävälineenä. Jos hän jatkaa radiossakin ikävän journalismiaan, seurauksena on potkut tai ulossavustus.

Ylessä on sitoutumattomia toimittajia, mutta on vaikeaa tietää ovatko he enemmistönä vai ei. Muut ovat enemmän tai vähemmän oman ryhmänsä tai valtapuolueiden asialla. Perussuomalaisten on ihan turha selittää, ettei heillä olisi omaa edustustaan Ylen sisällä. Jo SMP:llä oli pomoja ja toimittajia, niin on persuillakin. Näiden jäsenkirjatoimittajien tavoitteena ei ole tuottaa mahdollisimman hyvää journalismia, vaan vain ”sopivaa”. Poliittisten johtajien Yle ei ylipäätään kannusteta tekemään parasta työtä, vaan kädenlämmintä käpinää. Jokainen toimittaja voi itse valita tekeekö työnsä hyvin ja ottaa samalla sen riskin, että saa jossain vaiheessa kenkää. Ylen uudistusten yhteydessä pomojen määrä on vain lisääntynyt, vaikka tavoitteena on ollut säästökuuri, joka on toteutettu hankalien toimittajien savustamisena ulos.

Lasketaanpas nykyisestä eduskunnasta, kuinka monta entistä Ylen työntekijää siellä on: Mikko Alatalo (kesk.), Maria Tolppanen (ps.), Silvia Modig (vas.), Jaana Pelkonen (kok.), Pertti Salolainen (kok.) ja Timo Harakka (SDP). Monet vanhemman polven edustajat varmasti muistavat kuinka paljon entisissä kansanedustajissa on entisiä yleläisiä – ja kuinka monesta entisestä poliitikosta on tullut yleläinen. Kaikille Yle ei ole se viimeinen sijoituspaikka, vaan osa poliittisten suojatöiden uraa ministeriöiden, kunnallisvirkojen, Sitran ja muiden sopivien paikkojen ketjussa. Esimerkiksi entinen ministeri Olli-Pekka Heinonen (kok.) kävi kääntymässä Ylen johtajana, sitten siirtyi valtiosihteeriksi ja tänä vuonna opetushallituksen pääjohtajaksi. Kokoomuksen nykyinen eurokansanedustaja Petri Sarvamaa on malliesimerkki puoluetoimittajasta, joka veti kotiinpäin jo Ylessä, poliittisia vastustajia perusteettomasti ”hyvän journalismin periaattein” mollaten. Hänen vaimonsa Sari Helin sössöttelee Ylessä samaan tyylin kuin ääliöpalvelun kruunamaton kuningatar Marja Hintikka.

Kuten professori Anu Koivunenkin on todennut, Suomessa ei näytetä ymmärtävän kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista mitään. Telekommunikaatioyhtiöt tai niiden entiset johtajat tekevät viestintäpolitiikkaa, mikä näkyy digihypenä ja Ylegatenä, jossa paljastuu kansallisen viestintäyhtiön kekkosslovialainen meininki. Yleisradio Oy:n hallintoneuvoston jäsenen Arto Satoseen (kok.) vetämä Ylen julkisen palvelun linjaa etsineen ns. Satosen toimikunnan paperin sisältö osoittaa sen, miten pihalla poliitikot ovat julkisesta palvelusta ja kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista. Työryhmä kuuli ”asiantuntijoina” Ylen johtoa, telekommunikaatiofirmoja, viestintäkonsultteja, lobbausjärjestöjä ja kaupallisen median johtajia. Yleä kehotetaan tekemään yhteistyötä kaupallisten toimijoiden kanssa ja ostamaan ohjelmia enemmän ulkopuolelta. Kuten on jo nähty, ainoa asia johon Yle todella satsaa, on kaikenlainen korruptio- ja dopingurheilu. TV2 on tyypillisesti ollut kepulaisten oma hiihto- ja maalaiskomediakanava. Liekö sekään sattumaa, että Satosen työryhmän vetäjä on toiminut myös urheilutoimittajana.

Ylen uudistuksen esittelyasiakirjoissa ei puhuttu mitään sisällöistä eikä julkisesta palvelusta. Koko esitys oli kaupallisen mediatoiminnan tarinaa katsojaosuuksista, -segmenteistä ja asiakkaista. Kuka kertoisi Ylen johdolle, hallitukselle ja hallintoneuvostolle, mikä on julkinen palvelu? Se ei merkitse mahdollisimman suurta katsojajoukkoa yhdelle ohjelmalle tai kanavalle, vaan monipuolista ohjelmaa erilaisille ryhmille, eikä sitä keskinkertaista kaupallisen mediahöttöä, jota jo esimerkiksi TV2 on täynnä.

Esimerkiksi Ruotsissa Ylegaten tyyppinen pääministerin oma julkinen palvelu -systeemi olisi aiheuttanut henkilökunnan ulosmarssin sekä ammattiyhdistysliikkeen ja kansalaisten vaatimuksen päätoimittajan ja pääministerin erosta. Erot olisivat myös toteutuneet, koska Ruotsin kaltaisessa maassa kuunnellaan kansalaisia ja pidetään tärkeä kansalaisten luottamusta instituutioihin. Lisäksi Ruotsissa journalismin riippumattomuus on oikeasti tärkeä asia, toisin kuin täällä Kekkosslovakiassa.

Kaikista parhaiten suhtautuminen kansalaisten viestinnällisiin oikeuksiin selviää siitä, ettei Suomessa ole laillistettu ei-kaupallista kansalaismediaa eli yhteisömediaa, toisin kuin muissa Pohjoismaissa. Yleisradiossa sekä liikenne- ja viestintäministeriössä yhteisömediaan on suhtauduttu äärimmäisen kielteisesti. Toisin ovat asiat Isossa-Britanniassa, jossa BBC tekee yhteistyötä paikallisesti yhteisöradioiden kanssa.

* * *

Yleisradio pitäisi saada irti poliitikkojen liekanarusta kansalaisten omaksi julkiseksi palveluksi. Kerätään veroluontoinen mediamaksu valtion mediarahastoon, josta rahoitetaan Ylen lisäksi myös ei-kaupallista kansalaismediaa eli yhteisömediaa, niin kuin tehdään jo esimerkiksi Alankomaissa ja Tanskassa. Yhteisömedia pitää hyväksyä kolmannen sektorin julkiseksi palveluksi, niin kuin Isossa-Britanniassa, jossa BBC tekee yhteistyötä yhteisöradioiden kanssa. Yhteisömedialle ( radio & TV) riittää kansalaistoimintana noin miljoonan siivu mediarahaston varoista.

Yle Oy:stä tehdään siinä mielessä julkinen yhtiö, että julkisuuslaki koskee sitä. Maksajat saavat vihdoinkin tietää, mikä Ylessä maksaa. Ylen hallintoneuvoston ja mediarahaston johtokunnan äänestävät kansalaiset suoraan eduskuntavaalien yhteydessä, eivätkä sinne kelpaa kansanedustajat eivätkä kuntien tai maakuntien luottamushenkilöt, eivätkä tietenkään isojen mediatalojen edustajat.

Vaaleilla valitun hallintoneuvoston lisäksi Ylelle valitaan kansalaisraati, jossa on viestintä-, media-, yhteiskunta- ja demokratia-alan tutkijoita ja ns. tavallisia kansalaisia mahdollisimman edustavasti ympäri Suomea. Raatiin voi ilmoittautua halukkaaksi ja sen valitsee hallintoneuvosto kahden vuoden kaudeksi kerrallaan. Raadin tehtävänä on pohtia ohjelmiston julkisen palvelun luonnetta.

TV 2 voidaan lakkauttaa ja samoin kuin pääosin urheilulähetykset, jotka ovat kaupallisten kanavien perussisältöä. Mahdollisesti vapautuva A-kanavanipun kanava tulee varata ei-kaupallisen kansalaismedian, valtakunnallisen yhteisötelevision tarpeisiin, niin kuin esimerkiks iNorjassa. Opetusministeriö hallinnoisi kanavaa aluksi ja sitten myöhemmin yhteisöjen oma organisaatio. Pohjanmaalla toimii 20 lähitelevisiota ja netissä enemmänkin. Anvia jo lähettää paikallisesti digitaalisessa kaapeliverkossa pohjalaisten lähitelevisioiden ohjelmaa. Lisää radioita ja televisioita tulee, kun yhteisömedia tunnustetaan.

* * *

Yhteisömedian laillistamisesta ja oikeasti julkisen palvelun Ylestä voidaan vain haaveilla, sillä tässä näennäisdemokratian ja kvasisananvapauden maassa tärkeintä on hyvä veli -verkostojen puuhastelu, eivät kansalaisten demokraattiset, viestinnälliset tai kansalaisoikeudet.

Valitettavasti.